Hevosten lajityypillisistä tarpeista puhutaan yhä enemmän.
Se, että annamme hevosten elää mahdollisimman lajityypillisesti, ja kohtelemme hevosia hevoslähtöisesti, on vähintä, mitä voimme tehdä, että oikeutamme hevosten käytön omiin tarkoituksiimme.
On aivan kiistatonta, että hevosen hyvinvoinnin perusasia on lauma.
Hevonen on laumaeläin.
Ei riitä, että hevonen näkee toisia hevosia, jotta se voi voida hyvin.
Hevonen tarvitsee toisen hevosen kosketusta.
Kuten me ihmisetkin kaipaamme toisen ihmisen kosketusta.
Erään asiantuntijan luennolta jäi ikuisesti mieleeni lause:
Yksinäinen hevonen = kuollut hevonen
Yksin tarhassa rauhallisen näköisenä seisoskeleva hevonen ei ole onnellinen hevonen, vaan yksinäinen, sisältä kuollut.
Onnekseni olen saanut seurata pienten hevoslaumojemme elämää läheltä jo kymmeniä vuosia.
Hevoset ovat laumoissa aktiivisia. Ne tekevät asioita yhdessä. Ne syövät yhdessä, käyskentelevät, leikkivät ja nukkuvat yhdessä. Öisin laumassa olevat hevoset nukkuvat usein hellyttävästi kiinni toisissaan.
Sydämeeni sattuu, kun näen yksin olevia hevosia.
Vähän sydäntäni myös nipistelee sulkea iltaisin hevosia omiin bokseihinkin, vaikka useimmat väliseinät ovat tallissamme avoimet.
Suuresti kiitollinen olen tallimme pihatoista, joissa olevat laumat saavat elää yhdessä ympäri vuorokauden.
Uskon, että vain äärimmäisen harvoin hevonen on niin ”hankala” että se ei sopeudu laumaan.
Yleensä lauman perustamisessa ongelmia tuovat vain liian pieni tila, liian vähän ruokaa tai hätäiset ihmiset.
Tiedän, että useat jopa kokeneet hevosihmiset saattavat ”tuomita” hevosiaan mahdottomina tapauksina saada laumaan tai edes kaverin kanssa tarhaan.
Monesti takana on epäonnistuneita kokeiluja. On päätetty laittaa hevonen laumaan, mutta tunnin tai päivän parin päästä kokeilu päättyy, koska ihmisen silmään näyttää siltä, että hevoset riitelevät tai ainakin mulkoilevat toisiaan, ”ei niistä tullut kavereita”.
Kokemukseni on, että hevoset ovat usein todella hitaita ystävystymään.
Joskus vasta kuukausien, tai jopa vuoden yhteiselon jälkeen näen hevosten käyttäytymisessä muutoksia. Alussa on voinut olla ”pomottamista”, ei mitään läheisyyttä, rapsuttelusta tai leikistä puhumattakaan.
Ja sitten, eräänä päivänä huomataan, että siinä ne nyt nuhjuavat ystävinä keskenään. Samat tyypit, joista ei ensimmäisten kuukausien aikana oikein näyttänyt olevan edes samojen aitojen sisäpuolelle.
Jos uuden lauman hevosista kukaan ei ole vaarassa, kokeiluja kannattaisi siis jatkaa, vaikka hevoset eivät näytä aluksi ollenkaan harmoniselta laumalta.
Talliyrittäjänä voin vaikuttaa hevosten laumaan saamiseen suosittelemalla kokeilua hevosen omistajalle ja tarjoamalla mahdollisimman hyvät olosuhteet laumakokeiluun, eli tilaa (mahd isot tarhat ja ruokaa (esim ainakin kokeilun alkuun vapaa heinä) .
Loppuen lopuksi kokeiluun lähteminen on kuitenkin hevosenomistajan päätös. Hevosen omistaja päättää, saako hevonen elää hevosen, lajitoverinsa kanssa.
Ymmärrän, että päätös kokeiluun lähtemisestä on pelottava ja sen keskeyttäminen on herkässä.
On täysin selvää, että
kokeiluissa voi sattua haavereita, kun hevoset tutustuvat toisiinsa ja neuvottelevat arvojärjestyksestä.
Tätä voi myös jatkua päiviä, jopa viikkoja.
Mutta silloin hevoset saavat olla hevosia. Juuri siitä hetkestä lähtien, kun hevonen saa olla toisen hevosen kanssa samassa tilassa, hevonen saa olla hevonen ja toteuttaa lajityypillistä käyttäytymistä.
Toivon, että hevosenomistajat olisivat rohkeita sallimaan hevosilleen hevosen elämän, vaikka se on riski.
Vaan eikö elämisen arvoinen elämä aina ole?
Hyvää kaikille, ihmisille ja hevosille ❤️
Terveisin tallipäällikkö
Melina Holmberg